Heippa taas pitkästä aikaa. Meikää on viime aikoina koeteltu niin kotona kuin töissäkin ja se vetää helposti mielen matalaks. Mutta koitan tsempata!
Tsemppiä ollaankin viimeaikoina kaivattu enemmän ku tarpeeks, mutta voin melkein jo huokaista helpotuksesta, että valoa näkyy jo tunnelin päässä. Olen jo moneen otteeseen avautunut koiriemme ongelmista ja voin viimein kertoa, että helpotusta on luvassa. Vaikka se meinasikin maksaa yhden pikkusormen verran :D
Elikkä tosissaan... Perjantaina Antti oli firman pikkujouluissa, joten minä olin kotona yksin poikien kanssa. Meillä meni tosi hyvin. Käytiin pitkillä lenkeillä ja leikittiinkin yhdessä, kunnes pilvilinnat sortuivat. Ajattelin perinteiseen tapaan antaa pojilla iltapalaksi Dentastixit ja se tapahtuu aina pienen leikin avulla. Elikkä pojat odottaa vaikkapa olohuoneessa ja sillää aikaa minä piilotan dentastixit johonkin toiseen huoneeseen, jolloin koirien pitää käyttää nenäänsä ja etsiä ne. Varma kikka, toimii aina. Mutta en ehtinyt kuin komentaa pojat matolla istumaan, kunnes Romeolla taas naksahti päässä ja kuin salama kirkkaalta taivaalta se hyökkäsi Oskun päälle.
Taistelu äityi todella pahan kuuloiseksi, joten päätin heittää heidän päällee peiton. Välillä se toimii, välillä ei. Joskus taistelu pysähtyy ja hyytyy pelkäksi murisemiseksi, jolloin koirat saa komennettua irti toisistaan, mutta aina kaikki ei mene niinkuin Strömsössä. Tällä kertaa se ei toiminut, vaan taistelu jatkui verisenä. Päätin vetää peiton koirien päältä pois, mutta joku peiton alla äkkäsikin käteni ja nappasi suoraan peiton läpi kiinni sormeeni. Kiljaisin ja menin shokkiin. Arvioin pureman aiheuttaman vahingon ja näin pikkusormeni riekaleisena ja verta alkoi pulppuamaan vauhdilla. Juoksin kiireen vilkkaa vessaan, koirien vieläkin taistellessa.
Olin shokissa ja tärisin. Pidin sormeani kylmän veden alla ja yritin huuhdella verta pois, mutta sitä tuli vain lisää ja lisää. Revin nopeasti ison tukon vessapaperia ja puristin sormeani sitä vasten. Olin paniikissa, koska pelkäsin, että joudun lähtemään sairaalaan tikattavaksi. Minulla on hieman traumoja sairaaloista, joten en halua sinne ihan helpolla lähteä. Yritän parhaani mukaan selvitä hyvällä ensiavulla ja kotihoidolla. Itkin vessassa, kunnes kuulin taistelun loppuneen. Astuin ulos vessasta ja tein nopean katsauksen taistelutantereeseen. Molemmat koirat olivat elossa, mutta stressaantuneita. Sain komennettua Romeon minun huoneeseeni ja Oskun makuuhuoneeseen. Yritin rauhoitella itseäni, mutta tärisin ja puristin paniikissa sormeani. En uskaltanut katsoa tuhon jälkeä.
Soitin itkien Antille, mutta se ei vastaa. Mietin, että parempi niin, etten aiheuta turhaa huolta. Hän oli Hyvinkäällä ja ei pääsisi sieltä pois ennen puolta yötä. Antti kuitenkin soitti pian takaisin ja purskahdin itkuun. En pystynyt itkultani puhumaan selkeästi, vaan vollotin toivottomasti. Antti oli erittäin huolissaan, että mitä ihmettä on tapahtunut. Sain lopulta tasattua hengitykseni ja kerroin tapahtuneesta ja sormestani. Pyysin Anttia tsemppaamaan itseäni, että saisin sormeni paikattua ja, että selviäisin ilman sairaalaan lähtemistä. Antti piti minua varmasti hulluna, mutta ei voinut muuta kuin tsempata. Piristyin kuullessani Antin lohduttavan äänen ja pienen vitsailunkin; "eihän pikkusormea mihinkään tarvitse, nenää voi kaivaa etusormellakin... tosin pikkusormessa on yleensä aika pitkä kynsi" :D Naurahdin ja olin taas rauhallinen. Päästin Antin jatkamaan pikkujoulun viettoa ja päätin ryhtyä hoitamaan sormeani.
Sormessani oli kaksi isoa reikää, molemmissa kyljissä. Ei kuitenkaan mitään luuhun asti yltänyttä, mutta jotain epämääräistä rasvakudosta sieltä tursusi ulos. En uskaltanut alkaa sitä sen enmpää tökkimään vaan annoin sen tursunneen rasvakudoksen jäädä niille sijoilleen. Pikkusormeni oli turvonnut ja valtavan kokoinen. Putsasin sitä huolellisesti haavan desinfiointiaineella ja laitoin siihen haavalapun päälle. Teippasin haavalapun kiinni ja kaivoin pakkasesta jääpussin. Kylmä, koho, kompressio. Eikös se jotenkin niin mennyt. Otin särkylääkkeen varmuuden vuoksi ja painuin sohvalle rauhoittumaan ja yritin saada ajatukset muualle. Onneksi telkkarista tuli juurikin jotain sopivan hömppää, nimittäin Austin Powers-elokuva.
Hetken päästä havahduin oven ääneen ja kummastelin, että kuka helvetti sieltä oikein tulee. Antti oli pyytänyt porukoitaan hakemaan hänet pois Hyvinkäältä ja tuli katsomaan, että minulla on kaikki kunnossa. Vakuuttelin, ettei lääkäriä enää tarvita, joten Antti kävi päästämässä vanhempansa kotimatkalle. Olivat ilmeisesti tulleet hätiin, jos pitääkin lähteä johonkin ja äkkiä, mutta minulla oli taas kaikki hyvin, kun en ollut enää yksin.
Saimme yhdessä tutkittua molemmat koirat ja mitään vakavaa ei löytynyt. Oskulla oli pari pientä kulmahampaiden aiheuttamaa reikää tassussaan, mutta ne paranevat onneksi nopeasti.
Lauantaina sattui taas uusi taistelu, jossa Antti sai rintakehäänsä ikäviä raapimisjälkiä. Ei onneksi kuitenkaan mitään sen pahempaa. Valitettavasti poikia ei ole sen jälkeen voitu enää pitää samassa tilassa.
No mutta mikä se kultainen pilvenreunus sitten olikaan? No ensinnäkin olemme nyt melko varmoja siitä, mikä aiheuttaa nämä viimeaikaiset riidat. Olemme huomanneet, että naapurustossamme on tällä hetkellä joku juoksuinen narttu ja pojat ovat merkkailleet ihan tuhottoman paljon. Leuat vaan lonksuvat, kun tuoksuu niin ihanalle...not. Tämä aiheuttaa kireyttä uroksissa. Tähän ratkaisuna, olemme vihdoin ja viimein saaneet varattua ajan Ronsun kastrointiin. Huh. Tosin se on vasta kolmen viikon päästä, mutta joka tapauksessa, se tapahtuu viimein.
Toinen riidan aiheuttaja, jonka totesimme maanantaina Marisan kanssa, on....MINÄ. Ei ihme, että koirakuiskaajat aina syyttävät koiria ennen omistajia kaikista käytösongelmista. Mutta siis tosissaan ongelma on tällä kertaa se, että minä olen se poikia härnäävä NARTTU. Totta tosiaan...I'm that bitch! No ei oo hauskaa. Siis oikeasti, pojat kilpailevat siis minusta. Nyt siis tilanteen ratkaisemiseksi, minun pitää olla täysin huomioimatta kumpaakin koiraa. Ei siis minkäänlaista huomiota ja mikä parasta; Antin on otettava narttunsa takaisin :D Eli siis Antin pitää komentaa pojat pois mun luota ja ilmoittaa näin, että mä olen hänen narttunsa, enkä heidän. Nice!
No ei nuolasta ennen ku tipahtaa. Nyt, koska pojilla on ollut niin huonot välit, niin olemme joutuneet pitää niitä erillään omissa huoneissaan meidän ollessa töissä. Noh, että me voitais saada vielä pikkasen lisää stressinaihetta, niin saatiinpa sitten ensimmäinen huomautus ULVOVISTA koirista päiväsaikaan. Arghh.... Okei syytän tästä Romeota, koska se ei osaa olla yksin, ei sitten alkuunkaan. Ja se pitää tosi kovaa meteliä taukoamatta. Ei osattu kuvitella, että se olis niin paha, mutta niin siinä sitten kävi, että alakerran naapuri oli laittanut meille vähän noottia postiluukusta. Voi anna mun kaikki kestää.
Ratkaistavahan tämäkin on. Ei muuta kuin eläinkauppaan ja kuonokoppien ostoon. Eilen ostettiin molemmille omat kuonokopat ja testattiin niitä heti kättelyssä. Päästettiin pojat taas samaan tilaan pitkästä aikaa. Molemmat vähän murahtelivat, mutta ei mitään sen kummempaa. Antti murahti heti takasin ja molemmat koirat lopettivat jäykistelyn ja lähtivät paikalta omiin oloihinsa. Nyt mekin pystytään viimein olemaan rennommin, kun ei tarvitse olla koko ajan pelko persiissä siitä, että millon räjähtää. Nyt jos räjähtää, niin kaivetaan popparit esille ja kattellaan kauan menee, et ne rauhottuu. No ei vaines. Sitten opetellaan saamaan ne reagoimaan ääneen ja lopettamaan taistelut, ennen ku ne ehtii edes kunnolla alkaa.
Huhhuh, kylläpä meillä taas sattuu ja tapahtuu.
Kyllä tästä vielä selvitään, kun vaan tsempataan. Pahoittelen vielä, että blogini aiheet on viime aikoina koostunut pelkästään masentavista asioista ja huolistani, mutta minnekkäs muuallekkan mä niistä avautuisin :D Mutta lopussa kuitenkin kiitos seisoo ja pääsen taas jakamaan vähän iloisempia asioita täälläkin.
Tsemppiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti